Kun minä puhun.

Totta. Tarpeellista. Kilttiä.


Nämä sanat ovat olleet miljoonien ajatusten ja kirjoitusten lähteinä. Tuntuu kovin tarpeelliselta saada itsekkin syventyä niihin ja varsinkin kysyä itseältäni:
Onko se totta?
Onko se tarpeellista?
Onko se kilttiä?

Kuinka paljon meidän ajatuksemme kiemurtelee usein tuskaisestikin huonoissa energioissa ja mitä kaikkea liitämme itseemme tahallisesti ja yhtälailla tahattomasti, aikomatta?

Mitä pintaa heijastamme itseemme ja mitä me heijastamme itsestämme toisissa?
Onko joskus oikeutettua käyttäytyä ilkeästi, julmasti, ajattelemattomasti?
Onko minulla oikeus sanoa kaikki se ulos, mitä ajatukseni, oloni minulle tuottavat?
Olisiko mahdollista hiljentyä ja puhua ääneen vain se mikä rakentaa rakkautta ja siltoja välillemme maailmaan ja suhteessa muihin ihmisiin?

Jos pysähtyisin ja kysyisin itseltäni ennen puhumista ääneen, nämä kolme kysymystä, kuka siinä säästyisi? Montako unetonta yötä vähentyisi? Mihin saisimme sen ajan ja voimavaran käyttöömme, missä ilkeät ja tarpeettomat sanat meitä vellottavat?

Kuka meissä puhuu, kun haluamme vetää mukaan omaan pahaan oloomme muita tai laskea painolastia omasta
kärsimykestämme kuulijan tai lukijan harteille ja sydämeen?

Liitämmekö itseemme tarinoita siksi, että se kolahtaa vai osaammeko eritellä toisen ihmisen oman matkan käymisen tarinat erilleen minusta?

Kun minussa puhutaan, puhun universaalia totuutta, kun minä puhun, puhun omasta keskeneräisyydestäni käsin ja kaikesta mitä olen säilyttänyt ja mistä pidän kiinni.
Minä, ei säästele kuulijaansa, eikä halua armahtaa ketään. Minä, pyrkii liittämään itseensä ja toisiin sen missä epätäydellisyytemme on vahvimmillaan.

Millaisen viestin haluan antaa maailmaan koettavaksi?
Taas jos palaan nuihin kolmeen kysymykseen. Olen aivan yhtä keskeneräinen ja voimaton monesti oman pienuuteni ja egoni edessä. Huudaan äänetöntä huutoa, välillä huudan konkreettisesti, en tiedä kelle, mille tai miksi.
Makaan unettomia öitä ja selaan vanhaa aikaa ja muistoja, olinko se minä? Onko nämä kokemukset osa minua, vai olenko ottanut ja liittänyt itseeni tarpeetonta lastia? Minä, se olen.


Haluasin kovasti elää kuten hevoset, preesensissä, tässä olevassa hetkessä. Jumaloin eläinten kykyä "puhua suoraan". Silti olen valovuosien päässä ja tuskin perillä koskaan, että jättäisin eilisen ja tapailisin tätä päivää rakkaudella huomista varten, en huomista täyttäen.

Täydelliseen rauhaan ja olemisen kiitollisuuteen pääsee vain keskeneräisyyden ja raadollisuuden kautta. Kuin työstämäni hevonen, joka on vailla vastauksia, vailla minua pysähtymään ja olemaan takertumatta. Juuri niin kuin koen aikaa kuluttamalla, kuluttamatta mitään.

Kuin oppilas joka hakee hyväksyntää omassa keskeneräisyydessään ja vailla vastauksia, joita se yrittää huhuilla itsensä ulkopuolelta. Jos ajattelemme että kaikki mitä tarvitsen on minulle juuri nyt, voin tehdä hevosenkin. Armo ja rakkaus itseään, minua kohtaan löytyy sieltä, missä minun ei tarvitse enää etsiä totuutta itseni ulkopuolelta tai mennä toisten ihmisten kokemuksiin mukaan. Siellä missä minua ei sidota tai rajata, en enää ole itseni ulkopuolella katsomassa, vaan olen tekemässä totta ja koko maailmaa puhuttelevaa rehellisyyttä.

Hevosetkin etsivät aina itsestään käsin sen vapautuksen minkä ne tarvitsevat pysyäkseen hengissä, hengittämässä. Vain rehellisyydessä voin tehdä sillan, jota ei tarvitse korjailla, vaikka se rippuisi ohuella langalla, se kestäisi matkamme painon, pudottamatta.

Niin, kuin eri lajit, tekniikat ratsastuksessa, olen saanut kokea, että hengellisyyskin on helppo pukea päälle haarniskaksi ja paeta itseään, ihmisyyttä, kohtaamista omassa keskeneräisyydessä.
On helppo osoittaa sormella, etten saanut joltain taholta täyttymystä, koska sitä ei minulle osattu ja kyetty antamaan.

Itsensä kiinni saamisen hetki on kauempana aina, mutta olemassa.

Olinko minä valmis vastaanottamaan? Olinko halukas näkemään itsessäni heikkouden ja sen hetkisen energian?
Ja tärkein.
Olisiko minua ollut edes mahdollista löytää?

Lupaus, pakomatkasta ja paikasta jonkun meitä suuremman helmoihin. Oikotietä tietoiseen elämään ja hengellisyyteen. Hyvällä käytöksellä taivaspaikka ja jonon ohitus. Pikavippiä kouluttaa hevonen muutamassa hetkessä. Oikeutusta omiin tulkintoihin.

Kaiken voimme ostaa suojaksemme hetkellisesti, kaikki se riisutaan, kun näet ensimäistä kertaa oman egosi peilistä. Voimme kivuta ylöspäin, näkemättä omaa osallisuuttamme, paeta itseämme, vääristää todellisuutta, hevonen ei voi. Se hajoaa käsiimme ja katseissamme, jos sen annetaan olla maksuväline, jotta saisimme nousta yhä uudestaan ja uudestaan.

Kilttiä?
Lähestyn tätä nyt toisesta kulmasta, kuin olin alunperin ajatellut.

Kilttiä. Mitä se on? Kuka on määritellyt "kiltin"?
Käärin pehmoisiin ajatuksiin asioita, jotka eivät kestä päivän valoa. Piilotan, että voin säilyttää ulkokultaisuuden toisten ihmisten katseissa. Kiltteys voi olla ansa, siinä missä se on hetken pelastus, inhimillinen kohtaaminen toisen eläväisen kanssa.
Kiltti on kansaloru, se on satu ja laulun tyttö joka oli aina onnellinen. Olisiko kilttiä arvostaa itseään ja olla itsekäs? Millainen kertosäe sellaisessa laulussa olisi?

Miksi me teemme sitten asioita, jotka tiedämme satuttavan? Miksi ei voisi olla koko ajan kiltti kaikille ja kaikelle? Mitä tapahtuu jos ihminen ei nää kilttiä päivää ja mitä jos on niin kiltti, ettei näe enää omanarvon tuntoaan, menettää kosketuksen omaan sisimpään. Voiko ihminen muuttua liiasta kiltteydestä vihaiseksi?

Jokainen tietää jo lapsuudesta sen hokeman "jossa kiltit saa palkkansa" "jos et ole kiltti, ei joulupukki tuo lahoja" "kiltisti nyt!" "Ompa täällä kilttejä lapsia" "myydään kiltti hevonen".
Mitä jos sanoisitkin ääneen
-En voi luvata mitään. En varsinkaan että pystyn olemaan kiltti ja kohtelias. Minussa on menossa ikuinen prosessi, saatan tehdä virheen tai saatan onnistua. En silti ole täällä loukatakseni, en voi olla kiltimpi muille, kuin itselleni.

Hevosta myydessä voisimme sanoa rehellisesti vain sen minkä tiedämme omassa kokemuksessamme.
"Tämä hevonen on ollut kiltti, mutta se on ollut tottelematonkin. Minä olen astellut sen luo aina kuten olen juuri sillä hetkellä ollut. Se on saanut reagoida sen edessä ja peilata maailman ja minun energioita."

Riittääkö että on ihminen ja hevonenkin saisi olla hevonen?

Totuus on suora. Se voi olla odottamaton hevosen potku, jonka minä itsessäni määritän huonoksi tai elämää muuttavaksi kokemukseksi.
Tarpeellista? Varmasti.
Niin kilttiä, että se tapahtui.

Kun minussa puhutaan, näin sen tulevan. Olen kiitollinen, että se olin minä.

-Anna

New book.

You always hope for the right person for you horses. Usually it's like written in stars! My horses always have they own human, taking care-person, some girl or a boy who love them what they are. And what is beautifull, they step out loving, nursing this horses even I couldn't at the time.

Week ago I had a big day having an opportunity to sell Sohvi's filly to a great horseman and his lovely family to Sweden.
It's like a new period of a time has been started.
For me is like "I made it!" It's more like evidence to me, the work of success.

There have been such big changes during last months, big decisions, hard work and still trying to hold on only the right things, which is the most tricky part of it!
You could say it's not easy, but somehow it is! It feels relieving.

One day you have a newborn colt in your lap and second moment you need to say goodbye to your long time friend and savior.
It's a easy let go to tired, sick body, but it's a painful let go the fact that the time after this will never come back, never. Tiers in my eyes, try to hold on so tied in those memories and denying so long how the things have chance. Let go a one horse, who have build my life to way it now over 12 years. Brake's my heart to have to make the decision, but it's mine and I now have accept it.

I also need to accept the big fat fact that there is always people who are telling you -you are doing wrong!
To deal everyday that there is a some person that think they know you life better than youself. Person who is feeling so bad with her self, that she can't hold on those nasty thaughts. They but the negative energy on you, but onlybif you let them.
If the door is open, it's open.
How do I close it?
How do I stop be that person in my own life?
But if it hits your ego, there's something to dig out!

I have been catching my thoughts and my feelings haven't been this mixed about everything in a long time.
Breath in breath out.

What do I want to do in my life, really?
Am I following the obvious or am I really honest to myself?
One thing I know for sure, family is more important than ever. My children come first, maybe for the first time ever really.
I think we need those wake-up calls! My son did have acute surgica operation month ago. It was scary, it was importat experience. That really made me think.

I realise that I have been so available to many over this years, that maybe it's a hard to understund that this is me know.
Before I would run to go see my friends and have good time with them, now I like to be home, like to be quiet and alone too more than ever. It's kind of new to me too.

Some people have stuck with me like glue, growing together for sure! I have had time period last 10 years, when I have pushed myself and my family, friends (some lost away, but thankful and sorry if needed♡) so tight and rollercoaster drive like a hell! Althought I believe that you are always there where you supposed to be.
So you never need to think you're doing something wrong, even you are doing wrong. You are crowing to be you.

There is a reason for having this rollercoaster years. Only if we realize enjoying even small pieces of it. Then we would not awake some day to someone saying "Do you remember what you had? What kind of life you have a chance to live and offer? Was that the time of your life? Or did those years just run over you? Did you run over YOU?

Well..
I didn't mean to write a "book", especially not in English but I did. And if nothing else, life breaking thing just happened: I gave a great English writing lesson to me and a hint to have maybe somekind of agemindstorm(smile).

With these "every end of a year"- thoughts of mine. I wish for everyone to have courage to look true to your hearts. Challenge your dream,
Are you awake or not?

Beautiful New Year 2018!

Mun sydämestä lähti pala sun mukaan ♡

Muuttolintujen matkassa.

Syksy on piiskannut lehdet puista ja minä itselleni antamaan aikaa, sellaista oikeaa omaa. Olen kaivannut kirjoittamista, siitä syntyvää työskentelyä.
Olen miettinyt ja käynyt läpi tätä vaihetta, jossa ei ole ollut asiaa.







On tuntunut, ettei viitsi "jeesustella" yhtään kenellekkään, yhtyään mistään ja varsinkaan kun ei oikein itsekkään tiedä mistä jakaisi, kun ei tiedä edes mitä mieltä on mistäkin.


Ajatus siitä, että tarvitsen niin paljon jakamista, etten osaa olla omassa kokemuksessani täysillä, jos sitä ei saa jaettua, on saanut minut vaikenemaan. Huomaan, että olen jokseenkin kuluttanut loppuun itsessäni sitä luovaa puolta, jossa tunnen olevani omillani, en aina parhaimmillani.

Aika on antanut rakoa kipeille asioille, sellaisille joista haluaisi vielä muistuttaa maailmaa.
Jostakin kumpuaa lämpö ja suvaitsevaisuus, enemmän kuin koskaan. Sekin tuntuu vaikialle, sitäkin jotenkin opettelen vasta.

Olen lukenut ja ihastellut toisten kirjoituksia ja mietteitä elämästä, kokenut ettei minulla ole kerrottavaa, kaikki on jo kerrottu. Välitila, joksi sitä olen kutsunut, on kestänyt liki vuoden, uskon että se on olluat tarpeen. Kuukausiin en ole lukenut, uinut, hevostellut itselleni, kotikin on saanut olla juuri niin kuin se on. Olen tunnustellut, monia eri vaihtoehtoja, miten ne asiat joita olen vaalinut ja jotka ovat ryhdittäneet päiviäni ovat olleet poissa. En ole halunnut tunnustaa väsymystä, mutta en kieltääkään.

Tulee ajatus, olenko se vain minä joka näen asian näin, ulkomaailman kertoessa toistamiseen minun olleeni tehokas ja tuottelias.
En se ole minä, ne ovat minun visioni, jotka ovat työskennelleet teitä varten nukkumatta.

Väsymys on ollut käsin kosketeltava ja torjuttava, mutta olen reippaasti täyttänyt joka ainoan hetken tunnollisesti, myös muille. Olen saanut aikaan asioita ja antanut repsottaa. Niin paljon visioinut, että olen kaivanut itseni niiden alle puristuksiinkin. Kadehtinut ihmisten yksinkertaista, pienempää elämää, jossa olin itsekin vielä muutama vuosi sitten. En halua silti palata vielä.
Joissakin hetkissä olen löytänyt todellisen luonteeni ja minut. Nauttimassa elämäni annista ja sen rakkaudellisuudesta. Egoni on yhtä monta kertaa noussut iholleni ja muistuttanut kuinka paljosta vielä olen kiinni.

Katson edellistä tekstiäni kuukausien jälkeen ja luen sen itselleni. Se on vahva, puolustus, pako ja itsensä armahtaminen kaikesta, sovitus. Toisessa osassa, annan luvan itselleni kaikkeen siihen mitä ympärilläni on ja luvan olla ylpeä omista saavutuksistani ja siitä että kuulemani kiitos, on totta. Kirjoitukseni kolahtaa nyt, nyt vasta tunnistan oikean kirjainten seasta. Samaa olen toitottanut jo vuosia, jakaen.

Haluan aina koota ihmiset "samaan veneeseen" kanssani, huomaamatta, että ohjaan sitä suuntaan, joka on vain minua varten. Tämäkin tuntuu olevan aina matkassani, hyvässä ja ei niin hyvässä.
Uskon kuitenkin, että me todella olemme samassa veneessä kaikki ja siksi me voisimme halutessamme antaa armollisuutta myös itsemme ulkopuolelle. "Minä ymmärrän".
"Ei se oo sen kummemmin nuillakaan". Kun tulee vaikia paikka omassa elämässä, huomaat kyllä, että jossakin muualla ja joillakin muilla, asiat on ihan samallalailla, vaikeammin, en minä ole ainut joka elämän tuomista haasteista rimpuilee.
Sitten on tämä, jota olen käyttänyt paljon kohdissani, joissa olen rypenyt, peilaaminen.
Toisen ihmisen kokemuksien peilaaminen omiini ja olen saanut huomata, ettei minun asiani ole edes huonosti, ei edes jalkojen tömistämisen arvoista, aivoni taas huijaavat minua ylireagoimaan, laamaantumaan.

Huonosta energiasta koemme jatkuvasti helppoutta sanoa "Ei se oo kummemmin nuillakaan".
Entäpä siitä energiasta joka keep us going!, siitä mistä me ollaan onnellisia ja siitä miten me olemme rakastettuja.

Jos asetelman vaihtaa ja sanon "Nuilla se on samallalailla". Peili jokseenkin tuplaa sen hyvän ja positiivisen energian takaisin itselleni kuultavaksi "Olempas onnekas, onnellinen, minulla on jotain todella arvokasta ja ainutlaatuista elämässäni".
Kaikki on siis kiinni siitä, mistä energiasta katsot, puhut, kuuntelet, koet.

Miten sitten huomaan energiani?

Joskus huomaan, suurimmaksi osaa aikaa en.

Hevoseni oli ähkyssä, tunsin ettei minusta ollut sille sanomaan sillä hetkellä, että "kaikki on hyvin, pian olet elämäsi kunnossa!". Katsoin ja koin asiaa energiasta joka otti minua kuristusotteeseen, menetys, ikävä ja suru joka oli alkanut, ennen kellojen soittoa. Aivoni syöttivät minulle väärää infoa, huomasin sen ja reagoin siihen. Hevonen oli kunnossa alta kahden tunnin, se oli saanut kuulla "Sinä paranet, katso nyt sinä toivut hienosti".
Ontuvan hevosen nähdessäni, sanoin mielessäni "Katso noita kolmea voimakasta, tervettä jalkaa. Nejläs on pian samanveroinen" ja niin kävi!

En usko, että siitä on haittaa, ymmärrän kyllä, ettei pelkkä ajatus aina pysty parantamaan asioita jotka ovat päässeet liian pitkälle.
Aika voi parantaa ja aika voi ottaa.
Jos me kävelemme ohi liian monta kertaa kohdassa, joka suoranaisesti huutaa meidän nimeä.
Katso! Kosketa! Näe minut!
Voimme laskea epätasapainoon kaiken mitä näemme, kosketamme, mihin kuulumme.

Menetyksen pelko on suuri, mutta mitä me menetämme? Aikaako? Tasapainon?
Mutta miksi me samalla jätämme aikaa käyttämättä, miksi emme elä hetkessä niin, ettei aika olisi se mitä suremme. Nämä ajatukset herättävät minussa suurta ristiriitaa, sekä työni, perheeni ja ystävieni osalta. Toisinaan sitä on niin "ajassa kiinni", ettei meinaa happia saada, kun on niin "hetkessä".
Sitten tulee, kuin velloen se olotila, jossa jalat painaa puolta enempi ja käsi ei meinaa nousta rinnan yli, ajatukset takkuaa itseäni vastaan. Mihin kadotamme tasapainon?
Riittäisikö jos saisi kuulla viereltään "Kaikki on hyvin, olet pian eheämpi kuin koskaan".

Menetin juuri jotain suurta, elämääni kuuluvaa ja vahvaa pysyvyyden kokemusta paikasta. Tasapainoni meni, mutta kyky selvitä ei hetkeksikään.
Tiedätkö sen tunteen, kun saavut johonkin ja tunnet koko sielustasi, että täällä kaikki on ja pysyy, se ei muutu ja se tuntuu turvalliselle, lohdulliselta. Avain, joka on lapsuudesta asti riippunut piilossa sinua varten, on siellä edelleen kaikkien vuosien jälkeen, nyt aikuisenakin.

Otin avaimen käteen ja mieleni täyttyi kaikista niistä hetkistä ja tunteista, joita siihen paikkaan ja ihmisiin oli kuulunut ja kuului. Lohdullisuus oli niin vahva tunne, että se herätti minussa pelon siitä mitä olen menettämässä, ihmisen?.

Olen muuttanut elämässäni liki kolmekymmentä kertaa, asunut lapsuudessa milloin missäkin, välillä jopa niin ettei oma ydinperhe ole ollut saman katon alla ollenkaan. Yhden avaimen säilyminen samassa paikassa, on ollut enemmän kuin arvasinkaan. Minulle on sanottu jo pienenä "Olet kuin mustalainen, aina roijaamassa jossain". Niinhän minua on viety ja viskottu rakkaudesta, etten pitkään oikeastaan osannut edes sanoa mistä olen kotoisin. Olen kokenut usein ettei minulla ole kotia minne mennä, jos elämä ei kanna. Olen kaihoten unelmoinut nuorempana perheistä, jossa syötiin yhdessä ja lauantai iltoina katsottiin koko perheellä Napakymppiä ja käytiin saunassa.
Vasta viime vuosina olen ymmärtänyt, ettei kotini ole rakentunut laudoista, tai upeasta mansettikatosta, pilarina on ollut ihmiset, joihin olen voinut luottaa ja turvautua, niin on nytkin.

Nyt kaikki jotenkin käy järkeen, mutta silti lapsuuden vahvaan kivijalkaan rakennettu turvasatama on poistunut iäksi elämästäni, hyvästellessäni pappani ikuiseen unen ja matkan siiville, viimeinen napanuora katkeaa.

Olisin halunnut lisää aikaa, en sellaista mitä oli lopussasi, sitä aikaa mitä olit ennen sairauttasi.
Ikävä iskee rintaan ja kaikkiin soluihin, mutta ethän kadonnut mihinkään, tulit todemmaksi kuin koskaan.

Jänis laukkaa ikkunani edessä, se tuo mieleen toisen pappani, joka tapasi kysyä kovana metsämiehenä aina "Onko näkynyt jäneksiä?". Hetkessä on totta, ettei kukaan ole täysin poistunut, yhdessä muistossa voi olla enemmän elämää, kuin koko elämässä yhteensä.

Nyt olen vetänyt vettä koko käsieni pituudesta, kävellyt metsässä hevosen johdattamana, ilman painetta tai määränpäätä. Löytänyt jouhisen harjan käteeni yhä useammin, poskeni vasten pehmeää karvaa, puhumassa niille jotka kuulevat ja näkevät minussa kaiken.

Toteuttanut unelman suuresta laumasta ja uudesta laitumesta, jonka pelkkä ajattelu antaa rauhaa ja lohtua. Ohjannut ennenkaikkea itseäni turvaamaan todelliseen rakkauteen, torjuen nopean hyvän, illuusion lohdun.

Kovin on "keskeneräistä" vielä ja särkyvää, opettelen kuitenkin ja saan oppini.

Olen parantunut jostain, jota en edes tiedä.

Se tuli hyvästä enrgiasta minulle, 

"Kaikki kääntyy kuitenkin lopulta Onneen". Se riitti, että joku vierelläni sanoi vain ääneen, mitä minäkin tapailin. 

Vahvistus pärjäämisestä ja lohdullisuus muutoksen tuomasta harjoituksesta, se tekee minusta vain enemmän MINÄ.

Minun ja maalman välissä, on kaikki rakkain.

Elämän ylistys, ei surukirje.

Ihanaa olla takas!

...vaikka täällähän mää oon ollut koko ajan ;)

-Anna