Syksy on piiskannut lehdet puista ja minä itselleni antamaan aikaa, sellaista oikeaa omaa. Olen kaivannut kirjoittamista, siitä syntyvää työskentelyä.
Olen miettinyt ja käynyt läpi tätä vaihetta, jossa ei ole ollut asiaa.
On tuntunut, ettei viitsi "jeesustella" yhtään kenellekkään, yhtyään mistään ja varsinkaan kun ei oikein itsekkään tiedä mistä jakaisi, kun ei tiedä edes mitä mieltä on mistäkin.
Ajatus siitä, että tarvitsen niin paljon jakamista, etten osaa olla omassa kokemuksessani täysillä, jos sitä ei saa jaettua, on saanut minut vaikenemaan. Huomaan, että olen jokseenkin kuluttanut loppuun itsessäni sitä luovaa puolta, jossa tunnen olevani omillani, en aina parhaimmillani.
Aika on antanut rakoa kipeille asioille, sellaisille joista haluaisi vielä muistuttaa maailmaa.
Jostakin kumpuaa lämpö ja suvaitsevaisuus, enemmän kuin koskaan. Sekin tuntuu vaikialle, sitäkin jotenkin opettelen vasta.
Olen lukenut ja ihastellut toisten kirjoituksia ja mietteitä elämästä, kokenut ettei minulla ole kerrottavaa, kaikki on jo kerrottu. Välitila, joksi sitä olen kutsunut, on kestänyt liki vuoden, uskon että se on olluat tarpeen. Kuukausiin en ole lukenut, uinut, hevostellut itselleni, kotikin on saanut olla juuri niin kuin se on. Olen tunnustellut, monia eri vaihtoehtoja, miten ne asiat joita olen vaalinut ja jotka ovat ryhdittäneet päiviäni ovat olleet poissa. En ole halunnut tunnustaa väsymystä, mutta en kieltääkään.
Tulee ajatus, olenko se vain minä joka näen asian näin, ulkomaailman kertoessa toistamiseen minun olleeni tehokas ja tuottelias.
En se ole minä, ne ovat minun visioni, jotka ovat työskennelleet teitä varten nukkumatta.
Väsymys on ollut käsin kosketeltava ja torjuttava, mutta olen reippaasti täyttänyt joka ainoan hetken tunnollisesti, myös muille. Olen saanut aikaan asioita ja antanut repsottaa. Niin paljon visioinut, että olen kaivanut itseni niiden alle puristuksiinkin. Kadehtinut ihmisten yksinkertaista, pienempää elämää, jossa olin itsekin vielä muutama vuosi sitten. En halua silti palata vielä.
Joissakin hetkissä olen löytänyt todellisen luonteeni ja minut. Nauttimassa elämäni annista ja sen rakkaudellisuudesta. Egoni on yhtä monta kertaa noussut iholleni ja muistuttanut kuinka paljosta vielä olen kiinni.
Katson edellistä tekstiäni kuukausien jälkeen ja luen sen itselleni. Se on vahva, puolustus, pako ja itsensä armahtaminen kaikesta, sovitus. Toisessa osassa, annan luvan itselleni kaikkeen siihen mitä ympärilläni on ja luvan olla ylpeä omista saavutuksistani ja siitä että kuulemani kiitos, on totta. Kirjoitukseni kolahtaa nyt, nyt vasta tunnistan oikean kirjainten seasta. Samaa olen toitottanut jo vuosia, jakaen.
Haluan aina koota ihmiset "samaan veneeseen" kanssani, huomaamatta, että ohjaan sitä suuntaan, joka on vain minua varten. Tämäkin tuntuu olevan aina matkassani, hyvässä ja ei niin hyvässä.
Uskon kuitenkin, että me todella olemme samassa veneessä kaikki ja siksi me voisimme halutessamme antaa armollisuutta myös itsemme ulkopuolelle. "Minä ymmärrän".
"Ei se oo sen kummemmin nuillakaan". Kun tulee vaikia paikka omassa elämässä, huomaat kyllä, että jossakin muualla ja joillakin muilla, asiat on ihan samallalailla, vaikeammin, en minä ole ainut joka elämän tuomista haasteista rimpuilee.
Sitten on tämä, jota olen käyttänyt paljon kohdissani, joissa olen rypenyt, peilaaminen.
Toisen ihmisen kokemuksien peilaaminen omiini ja olen saanut huomata, ettei minun asiani ole edes huonosti, ei edes jalkojen tömistämisen arvoista, aivoni taas huijaavat minua ylireagoimaan, laamaantumaan.
Huonosta energiasta koemme jatkuvasti helppoutta sanoa "Ei se oo kummemmin nuillakaan".
Entäpä siitä energiasta joka keep us going!, siitä mistä me ollaan onnellisia ja siitä miten me olemme rakastettuja.
Jos asetelman vaihtaa ja sanon "Nuilla se on samallalailla". Peili jokseenkin tuplaa sen hyvän ja positiivisen energian takaisin itselleni kuultavaksi "Olempas onnekas, onnellinen, minulla on jotain todella arvokasta ja ainutlaatuista elämässäni".
Kaikki on siis kiinni siitä, mistä energiasta katsot, puhut, kuuntelet, koet.
Miten sitten huomaan energiani?
Joskus huomaan, suurimmaksi osaa aikaa en.
Hevoseni oli ähkyssä, tunsin ettei minusta ollut sille sanomaan sillä hetkellä, että "kaikki on hyvin, pian olet elämäsi kunnossa!". Katsoin ja koin asiaa energiasta joka otti minua kuristusotteeseen, menetys, ikävä ja suru joka oli alkanut, ennen kellojen soittoa. Aivoni syöttivät minulle väärää infoa, huomasin sen ja reagoin siihen. Hevonen oli kunnossa alta kahden tunnin, se oli saanut kuulla "Sinä paranet, katso nyt sinä toivut hienosti".
Ontuvan hevosen nähdessäni, sanoin mielessäni "Katso noita kolmea voimakasta, tervettä jalkaa. Nejläs on pian samanveroinen" ja niin kävi!
En usko, että siitä on haittaa, ymmärrän kyllä, ettei pelkkä ajatus aina pysty parantamaan asioita jotka ovat päässeet liian pitkälle.
Aika voi parantaa ja aika voi ottaa.
Jos me kävelemme ohi liian monta kertaa kohdassa, joka suoranaisesti huutaa meidän nimeä.
Katso! Kosketa! Näe minut!
Voimme laskea epätasapainoon kaiken mitä näemme, kosketamme, mihin kuulumme.
Menetyksen pelko on suuri, mutta mitä me menetämme? Aikaako? Tasapainon?
Mutta miksi me samalla jätämme aikaa käyttämättä, miksi emme elä hetkessä niin, ettei aika olisi se mitä suremme. Nämä ajatukset herättävät minussa suurta ristiriitaa, sekä työni, perheeni ja ystävieni osalta. Toisinaan sitä on niin "ajassa kiinni", ettei meinaa happia saada, kun on niin "hetkessä".
Sitten tulee, kuin velloen se olotila, jossa jalat painaa puolta enempi ja käsi ei meinaa nousta rinnan yli, ajatukset takkuaa itseäni vastaan. Mihin kadotamme tasapainon?
Riittäisikö jos saisi kuulla viereltään "Kaikki on hyvin, olet pian eheämpi kuin koskaan".
Menetin juuri jotain suurta, elämääni kuuluvaa ja vahvaa pysyvyyden kokemusta paikasta. Tasapainoni meni, mutta kyky selvitä ei hetkeksikään.
Tiedätkö sen tunteen, kun saavut johonkin ja tunnet koko sielustasi, että täällä kaikki on ja pysyy, se ei muutu ja se tuntuu turvalliselle, lohdulliselta. Avain, joka on lapsuudesta asti riippunut piilossa sinua varten, on siellä edelleen kaikkien vuosien jälkeen, nyt aikuisenakin.
Otin avaimen käteen ja mieleni täyttyi kaikista niistä hetkistä ja tunteista, joita siihen paikkaan ja ihmisiin oli kuulunut ja kuului. Lohdullisuus oli niin vahva tunne, että se herätti minussa pelon siitä mitä olen menettämässä, ihmisen?.
Olen muuttanut elämässäni liki kolmekymmentä kertaa, asunut lapsuudessa milloin missäkin, välillä jopa niin ettei oma ydinperhe ole ollut saman katon alla ollenkaan. Yhden avaimen säilyminen samassa paikassa, on ollut enemmän kuin arvasinkaan. Minulle on sanottu jo pienenä "Olet kuin mustalainen, aina roijaamassa jossain". Niinhän minua on viety ja viskottu rakkaudesta, etten pitkään oikeastaan osannut edes sanoa mistä olen kotoisin. Olen kokenut usein ettei minulla ole kotia minne mennä, jos elämä ei kanna. Olen kaihoten unelmoinut nuorempana perheistä, jossa syötiin yhdessä ja lauantai iltoina katsottiin koko perheellä Napakymppiä ja käytiin saunassa.
Vasta viime vuosina olen ymmärtänyt, ettei kotini ole rakentunut laudoista, tai upeasta mansettikatosta, pilarina on ollut ihmiset, joihin olen voinut luottaa ja turvautua, niin on nytkin.
Nyt kaikki jotenkin käy järkeen, mutta silti lapsuuden vahvaan kivijalkaan rakennettu turvasatama on poistunut iäksi elämästäni, hyvästellessäni pappani ikuiseen unen ja matkan siiville, viimeinen napanuora katkeaa.
Olisin halunnut lisää aikaa, en sellaista mitä oli lopussasi, sitä aikaa mitä olit ennen sairauttasi.
Ikävä iskee rintaan ja kaikkiin soluihin, mutta ethän kadonnut mihinkään, tulit todemmaksi kuin koskaan.
Jänis laukkaa ikkunani edessä, se tuo mieleen toisen pappani, joka tapasi kysyä kovana metsämiehenä aina "Onko näkynyt jäneksiä?". Hetkessä on totta, ettei kukaan ole täysin poistunut, yhdessä muistossa voi olla enemmän elämää, kuin koko elämässä yhteensä.
Nyt olen vetänyt vettä koko käsieni pituudesta, kävellyt metsässä hevosen johdattamana, ilman painetta tai määränpäätä. Löytänyt jouhisen harjan käteeni yhä useammin, poskeni vasten pehmeää karvaa, puhumassa niille jotka kuulevat ja näkevät minussa kaiken.
Toteuttanut unelman suuresta laumasta ja uudesta laitumesta, jonka pelkkä ajattelu antaa rauhaa ja lohtua. Ohjannut ennenkaikkea itseäni turvaamaan todelliseen rakkauteen, torjuen nopean hyvän, illuusion lohdun.
Kovin on "keskeneräistä" vielä ja särkyvää, opettelen kuitenkin ja saan oppini.
Olen parantunut jostain, jota en edes tiedä.
Se tuli hyvästä enrgiasta minulle,
"Kaikki kääntyy kuitenkin lopulta Onneen". Se riitti, että joku vierelläni sanoi vain ääneen, mitä minäkin tapailin.
Vahvistus pärjäämisestä ja lohdullisuus muutoksen tuomasta harjoituksesta, se tekee minusta vain enemmän MINÄ.
Minun ja maalman välissä, on kaikki rakkain.
Elämän ylistys, ei surukirje.
Ihanaa olla takas!
...vaikka täällähän mää oon ollut koko ajan ;)
-Anna
